ESIKUVA – MINUN TIKKA-MUMMO

Vuosi 2014 kävin Kalevan haastattelussa. Olin lähdössä ensimmäistä kertaa MM- kisoihin. Myöhemmin samalla kaudella voitettiin Suomen mestaruus. Toimittajan kanssa juteltiin tunti, äkkiä toinenkin. En juurikaan muista mistä kaikesta tuolloin juteltiin, mutta yhden kysymyksen ja oman vastauksen kuitenkin muistan täysin elävästi. 

”Ketä pidät henkilökohtaisena esikuvana, kuka on vaikuttanut sinuun eniten?” ”Mummo.” ”Mummo? Eikö muita?” ”Kysyit eniten. Mummo. Mutta älä laita sitä lehteen, ylpistää muori vielä.” 

Mummo lähti tästä maailmasta juuri sillä tavoin, kuin meidän mummon kuuluikin. Omat lapset ja me lapsenlapset ehdimme kaikki käydä sanomassa hyvästit ja kiittämässä siitä kaikesta, mitä hän on elämäämme tuonut. Itse ehdin käydä toivottamassa viimeiset terveiset omilta lapsiltani, jotka olisivat halunneet vielä käydä katsomassa Tikka- mummoa. Sain kertoa mummolle, kuinka paljon me tulemme omille lapsille kertomaan tarinoita hänestä, opettamaan ja jakamaan kaikkia niitä miljoonia oppeja ja taitoja, mitä olemme saaneet koko elämämme. 

Samalla sanoin sen, mihin paljon kiteytyy oma suhteeni mummoon: ”En osaa sanoa mitään, mutta tiedän tasan, että sinä tiedät, mitä ajattelen ja tarkoitan.” 

Mummo oli ymmärtäjä ja huolehtija. Ihminen, joka oli aina heikoimman puolella. Ihan jokainen kerta. Esimerkiksi olympilaisia katsellessa mummo toivoi enemmän Adam Malyszin voittoa eikä Suomen ylpeyden Janne Ahosen, koska Malysz oli heikommista oloista ja Puolasta. Yritin siinä kertoa ja pitää isänmaan lippua korkealla, että ei se Jannekaan ole olympialaisista ottanut yhtään henkilökohtaista mitalia. Mutta mummo piti päänsä, puolalaisella on ollut paljon vaikeammat lähtökohdat menestykselle kuin suomalaisella, siksi Tikkis peukutti Malyszin menestyksen puolesta. 

Mummo oli myös jääräpää, huikealla tavalla viimeiseen asti omien sanojensa takana. Ei ollut montaa asiaa, mihin mummolla ei ollut mielipidettä tai ajatusta. Parasta näissä kuitenkin oli huomata ja oppia myöhemmällä iällä se, että mummolla oli vahva mielipide moneen asiaan ainoastaan siksi, että hän oli todella antanut omille ajatuksilleen tilaa ja muodostanut mielipiteensä näiden pitkään harkittujen ajatusten pohjalta. Yritäpä siinä sitten parikymppisenä poikana kääntää tuollaisen elämänkokemuksen omaavan jäärän päätä siitä, että eikö me nyt voitaisi vähän hurrata myös Jannen puolesta. 

Toinen muisto heikoimman puolella olemisesta liittyy ihan lähiaikoihin. Meidän perheeseen syntyi kaivattu prinsessa, mummolla oli tähän mennessä lapsenlapsenlapsia jo viisi. Kaikki poikia. Ensimmäisellä kerralla, kun kävimme mummolla kylässä Minniä näyttämässä, muistan jokainen päivä mummon sanat: ”Tiiäthän Samppa, tämä on kauneinta, mitä sinusta on tehty? Tiedän, että sinä sen teet, mutta sun pitää aina huolehtia, ettei tytölle tapahdu mitään pahaa. Pojat pärjää kyllä, niillä on tuommoinen isä, ketä seurata. Muista pitää huoli Minnistä, se on lapsista herkin.” Aina heikoimman puolella. 

Aina myös perheen puolella. Mummola oli Oulussa paikka, missä minä ja monet minun serkuista ollaan vietetty useita päiviä, iltoja ja öitä. Muistan mummon joskus laskeneen, kuinka monella oli aivan Mummolaan ja päädyttiin lukuun 9. Kymmenenkin oli joskus täynnä, mutta Samuli oli hukannut oman avaimensa johonkin. ”Sinä se hukkaisit varmaan itteskin, jos et olis tuon kokoinen” mummo heitti omalla, ylivoimaisesti parhaalla, huumorillaan. Mummolassa ei koskaan tarvinnut olla nälissään eikä yksin. Siellä sai aina keskustelukaverin, aiheet vaihteli päivän politiikasta, sota-aikaan ja urheilutuloksiin. Pöydän toisella puolella istui aina oma esikuva, jolta yritin oppia elämässäni niin paljon kuin mahdollista. 

Ja paljon mummo opettikin. Teini-ikäisenä asuin käytännössä mummon luona kesätöiden takia useampana kesänä. Silloin opeteltiin petaamaan sängyt, ihan sama vaikka työt alkoivat aamu viideltä tai kuudelta, sänky tuli olla petattuna. Ensimmäisinä aamuina petasin sängyn, omasta mielestäni hyvin ja lähdin aamupalalle. Aamupalan aikana mummo pyysi käymään ja kysyi, onko sänky minun mielestä pedattu. Olihan se, jos kysytään 15- vuotiaalta pojalta. Mummo perusteli päiväpeiton lattialle vetämistä sillä, että sängyn pitää näyttää siistiltä ja huolitellulta, varsinkin sitten kun löydän itselleni naisen, se viimeistään osaa arvostaa. Siitä lähtien joka aamu naureskelen ja petaan oman sänkyni, siististi ja huolitellusti. Niitä käytännön arjen oppeja on lukemattomia, sellaisia joista olen kiitollinen ja joissa mummon kädenjälki on mukana loppuelämän. 

Yhtä asiaa en tehnyt mummolassa kuin kerran, laulanut ääneen. Joskus aikoinaan, kun jostain käsittämättömästä syystä erehdyin sen tekemään, kuului olohuoneesta mummon ääni: ”Jos sun on Samppa yhtä paha laulaa kuin meidän muiden kuunnella, voit lopettaa”. Siihen letkautukseen loppui laulu ja mummola täyttyi naurun äänistä.

Jos jokin asia vielä itselleni nousee mummosta mieleen, se on epäitsekkyys ja lähimmäisen rakkaus. Mummo kuului niihin ihmisiin, jotka sanoivat lottovoiton kohdalle sattuessa jakavansa kaikki voittorahat läheisille. Tämä kuulostaa niin kuluneelta ja vaikeasti uskottavalta, mutta pystyn silmiä räpäyttämättä ja varmasti sanomaan, että mummo ei olisi jättänyt itselleen euroakaan, jos se olisi ollut mahdollista. Useamman miljoonan voittaneena mummo olisi edelleen asunut Linnankadun viimeisinä vuosina purkukuntoisessa ja hissittömässä kerrostalon neljännessä kerroksessa ja jatkanut huolehtimista ja välittämistä itselleen tärkeimmistä ja rakkaimmista, omasta perheestä. Mummolle suurin lottovoitto oli rakkaus, jota hän sai perheeltä. Meille jälkeläisille ylivoimaisesti suurin perintö on se rakkaus ja huolenpito, mitä olemme saaneet koko elämämme mummolta kokea. Itselleni lämpimin ja samalla raastavin muisto on ihan viimeisen kuukauden aikana käyty keskustelu mummon kanssa, siinä samassa pöydässä, tällä kertaa konjakkiryyppyjen kanssa:

”Tiedätkö Samppa, oon niin ylpeä ja onnellinen siitä, minkälainen sinusta on tullut. Näen sinussa niin paljon samaa kuin itsessäni. Nyt tässä joutaa kohta jo menemään, kun sinustakin on tullut kunnon kansalainen.”

”Mallikansalainen ja -oppilashan oon ollut jo kauan. Mutta et voi ihan vielä mennä, mulla olis yksi homma, mikä sun pitäis vielä ehtiä opettaa. Nuo nykyajan capit on aika vaikeita pestä, sen saisit näyttää. Capit on mummo lippiksiä, lippalakkeja”

Sinä iltana juotiin vain konjakit. Seuraavana päivänä oli töitä, lapsia ja kaikkea tuhannen tärkeää tekemistä. Vielä viimeiselle kerralla, kun juttelin mummon kanssa, mummo oli ollut sairaalassa jo pidempään, mummo muistutti kuinka ne lippikset pitäisi pestä, kertoi miten se tapahtuu ja sanoi, että yrittää kyllä sitkua vielä sen näyttämään. Varmistin, että tietäähän mummo, että se oli puoliksi huumorilla heitetty homma koko lippisten pesu. ”Et sinä heitä koskaan huumoria.” Se kiteyttää minun ja mummon huumorin, mitä ilman elämä tulee olemaan paljon haikeampaa. Viimeisimmässä lauseessa mummo vielä sanoi minulle kahden kesken, kuinka toivoo pääsevänsä sairaalasta, koska haluaa keittää minulle ja minun elämäni rakkaudelle kahvit, jotka juodaan isosta kupista. Sanoin, että sen takia ei tarvi kiirehtiä pystyyn, me ehditään käymään myöhemminkin. Mutta kahvit haluan isosta kupista. Tärkeä asia molemmille, omalla huumorilla.

Tiistaina päivällä kävin itse katsomassa vielä mummoa, sanomassa mahdolliset hyvästit. Jotenkin toivoin, että ehtisin vielä keskiviikkona käydä uudestaan, koska tiistaina en ehtinyt olla pitkään mummon luona, piti tulla kotiin huolehtimaan omista lapsistani. Mutta kuten minun äitini sanoi, Tikkis vaatisi että olen huolehtimassa heikommista, pienistä lapsista.

Tiistaina lasten kanssa muisteltiin mummoa ja Tikkistä, mitä kaikkea ihanaa lapsenlapsenlapsetkin oli ehtinyt mummon kanssa kokea. Puhuttiin mahdollisesta pois nukkumisesta ja kivuista. Klo 22.52 Minni heräsi käymään vessassa ja tuli saman keittiönpöydän ääreen istumaan minun syliin. Minnin ainoa kysymys oli: ”Onko mummo vielä elotta?”. Vastasin, että mummo on vielä elossa. Klo 23.00 tuli viesti, että mummo taisteli loppuun asti, mutta päätti muutama minuutti sitten lähteä Kalle-papan luo. Jokainen joka minut paremmin tuntee, tietää etten kovin herkästi usko mihinkään yliluonnolliseen. Mutta jotenkin tässä kohtaa haluan uskoa ja ajatella, että samalla hetkellä, kun mummo päätti lähteä papan luokse, Minni oli minun sylissä. Se lapsista herkin.

Monet läheiset ovat sanoneet, kuinka erityinen suhde minulla ja mummolla oli. Se oli juurikin sitä ja sellaisena tulen sen aina muistamaan.  

Viime päivät on olleet raskaita. Sain ystävältäni viestin, jossa sanottiin omiin tunteisiin täysin keskelle taulua: Kun suuri puu kaatuu, tuntuu metsä pitkään autiolta. Mummo oli minulle elämänmittainen esikuva, turvallisin ihminen, joka ei koskaan tuominnut,  mummo jaksoi kannustaa ja laittaa asioita perspektiiviin. Uskomattoman nöyrä ja epäitsekäs, minun mummo. 

Hyvää matkaa mummo, elämääni suurimmin vaikuttanut ihminen!

Pin It on Pinterest