Tämän artikkelin on kirjoittanut tanssikoulussammekin toimiva valmentaja Samuli Koivuniemi. Lapsuusvuosien ajan Samuli harrasti jalkapalloa, jääkiekkoa ja tanssia. Sittemmin omaksi lajiksi tuli suvussa pitkään kulkenut hieno laji, jääpallo. Tällä hetkellä Samuli toimii päätoimisena valmentajana tehden sekä jääpallon lajivalmentajan että fysiikkavalmentajan työtä eri lajien harrastajien ja ammattilaisten kanssa. Fysiikkavalmentajan työn avulla tuetaan urheilijan kokonaisvaltaista kehon hyvinvointia ja pyritään löytämään kehosta vahvuudet ja kehittämiskohdat sekä hakemaan kaikkeen, etenkin omaan lajiin liittyviin liikeratoihin luonnolliset ja terveyttä edistävät liikeradat. Lasten ja nuorten kohdalla tämä tarkoittaa hyvin pitkälti ennaltaehkäisevää työtä omalle lajille tyypillisten haasteiden kohdalla. 

jääpallon pelaaja

SAMULI KOIVUNIEMI: LASTEN RASITUSVAMMAT -TULEVAISUUDEN SUURI UHKA

Kuluvan viikon aikana treeneissä on käynyt kaksi nuorta poikaa, joilla on diagnosoitu ”osgood schlatter” (rasitusperäinen polvivamma) ja yksi nuori poika, joka on kärsinyt selän rasitusmurtumasta. Mikä yhdistää näitä kolmea nuorta urheilijaa? Kaikki ovat iältään nuoria, vasta 11-15 -vuotiaita. Tämän lisäksi jokainen on nuori urheilija, jokaisella heistä on intohimona laji, jonka parissa ovat viettäneet ison osan pienestä elämästään.

Arvaatteko lajit?….no, kaksi heistä pelaa jalkapalloa ja yksi on jääkiekkoilija. Kahdella pojalla on käynyt jo mielessä, että pystyykö enää koskaan harjoittelemaan omaa lajiaan. Kuinka monen huoli on jo nyt herännyt? 

Henkilökohtaisesti koen asian todella huolestuttavana ja sellaisena, johon on ehdottomasti puututtava. Ensin täytyy kuitenkin löytää syyt sille, mistä rasitusvammojen yleistyminen johtuu. Asiasta on kirjoittanut useampi lääkäri, fysioterapeutti ja useammassa lehdessäkin on ollut asiasta julkaisuja. Ongelman olemassa olo siis tiedostetaan jo hyvin, mutta milloin esimerkiksi eri yhteisöt heräävät tähän todellisuuteen? Ovatko vanhemmat hereillä? Harrastustoimintaa järjestävät eri tahot, valmentajat / opettajat / ohjaajat ja lasten vanhemmat ovat avainasemassa sen suhteen, että asiaan tulee muutos. 

Viimeisimpänä aiheeseen puuttui Tehy- lehti omassa 4.2 artikkelissaan. 

Mikä altistaa rasitusvammoille?

Rasitusvammat ovat peräisin yksinkertaisesti liian suuresta ja yleensä yksipuolisesta rasituksesta. Kaikessa liikkumisessa rasituksen tulee olla suhteessa aina palautumiseen. Ensimmäinen asia, mitä varsinkin meidän nuorten lasten vanhempien tulee miettiä oman lapsemme kohdalla, on palautuminen, eli ehtiikö nuori palautua kaikesta rasituksesta riittävästi. 

Lapsi ja nuori kuormittuu muustakin kuin pelkästään harjoittelusta. Esimerkiksi koulun aloittaminen ja siellä käyminen kuormittaa lasta samalla tavalla kuin työssä käyminen meitä aikuisia. Kun tähän lisätään vielä se positiivinen asia, että lapsi on aktiivinen muutenkin vuorokauden aikana kuin pelkästään harjoituksissa, rasitus kasvaa entisestään. Tärkein asia, mitä me vanhemmat voimme tehdä, on tarkkailla lapsen ja nuoren jaksamista ja yleistä vireystilaa. Meidän velvollisuutemme on pitää huolta siitä, että kasvava ja liikkuva nuori saa riittävästi palauttavaa unta ja riittävästi energiaa ravinnosta. Jos lapsi kertoo toistuvasti jostain vaivasta tai kivusta,  on parempi reagoida mieluummin liian aikaisin kuin liian myöhään! Lajivalmentajalla  tai -opettajalla on yleensä joukkueessa tai ryhmässä todella monta yksilöä, eikä hän välttämättä huomaa reagoida yksittäisin lapsen liialliseen rasitukseen ajoissa. Lisäksi ryhmän sisältä tuleva paine ja lapsen tai nuoren sisäinen intohimo ajaa tämän useasti jatkamaan harjoittelua liiasta rasituksesta ja kivusta huolimatta. 

Suurin kysymysmerkki itselleni henkilökohtaisesti tässä kaikessa on kuitenkin harjoitusmäärät, jotka ovat kasvaneet ja kasvavat koko ajan. 

MIKSI?

Alussa mainitsemiseni nuorten kohdalla on jouduttu viheltämään peli kokonaan poikki joksikin aikaa omasta lajista, koska näiden rasitusvammojen kanssa ei ole leikkiminen. Kaikki vammasta toipumiseen käytetty aika on pois kehityksestä ja myös niiden paljon peräänkuulutettujen toistojen harjoittelusta. Lajivalmentajan näkökulmasta ymmärrän kyllä hyvin sen, että ihminen tarvitsee toistoja ja vielä enemmän toistoja kehittyäkseen…mutta…. fysiikkavalmentajan näkökulmasta olen oppinut tärkeän faktan:

KEHITTYVÄ URHEILIJA ON TERVE URHEILIJA!

Liian paljon liian nuorena

Otan konkreettisen esimerkin oman poikani rakkaasta harrastuksesta, jalkapallosta. Poika on 7- vuotias, aloittanut syksyllä koulun ja harrastaa jalkapallon lisäksi jääkiekkoa. Tähän asti on tehty niin, että kesät potkitaan ja talvi luistellaan, kaikki muu vapaa- aika siinä välissä juostaan, lasketaan, hypitään, levätään ja aloitetaan homma uudestaan alusta. Viime kesän jälkeen pojan jalkapallojoukkue päätti ilmoittautua talvisarjaan ja lisätä harjoitusmääriä. Edellisenä talvikautena oli pääosin yhdet, joskus kahdet viikkoharjoitukset. Nyt tapahtumia on parhaimmillaan viikossa ollut viisi (5!!): treenejä, treenejä ja pelejä. Nämä lapset ovat seitsemän vuotiaita! Yksi tämän porukan valmentajista totesi jossain kohtaa: ”Ei tämä talvisarja pakollinen ole osallistua, mutta kyllähän siinä helposti jää kehityksessä jälkeen jos ei kulje mukana”. Meillä tämä harrastus jäi, keskitymme toistaiseksi pelailemaan pihalla. 

Samaan aikaan puhutaan isoista ongelmista ja siitä kuinka lasten ja nuorten omatoiminen liikkuminen ja liikunta on jäänyt vähäiseksi. Tarvitseeko meidän todella miettiä miksi? 7- vuotias aloittaa koulun ja kenties sen päälle vielä iltapäiväkerhon. Molemmissa ollaan uusien asioiden äärellä, uusien ihmisten keskellä eli nämä ovat ihan järkyttävän isoja uudistuksia ja muutoksia lapsen elämässä. Mitä jos siirrät asian itseesi ja mielikuvittelet, että vaihdat työpaikkaa tai muutat asuinkaupunkia.  Kauanko sinulla menee sopeutua uuteen paikkaan, niin että se ei enää kuormita henkisesti? Veikkaan ,että muutokseen tottuminen ei tapahdu muutamassa päivässä. 

Kyseisen 7-vuotiaista lapsista koostuneen jalkapallojoukkueen kohdalla tämän kaltaiseen muutokseen lisättiin vielä viisi joukkueen tapahtumaa viikkoon. Näissä harjoituksissa juostaan kovalla alustalla ja tehdään samaa lajia kerrasta toiseen.

Kun nämä ovat realiteetit, en ole lainkaan yllättänyt siitä, jos (=kun)  rasitusvammat nuorten keskuudessa tulevat tulevaisuudessa olemaan entistä isompi ongelma. 

Yksipuolinen harjoittelu

Toinen tähän isosti liittyvä ongelma on tämä jostain kumpuava yhteen lajiin panostaminen koko ajan nuorempana. Tiedän omalta paikkakunnaltani ja itselleni varsin läheisestä seurasta myös useita tapauksia, missä jo 10- vuotiaille on kerrottu, että alkaisi olla aika valita omaa laji. 

Taas kerran: MIKSI?

Millä perusteella esimerkiksi 10- vuotias poika menettää mahdollisuuden tulla jääkiekkoammattilaiseksi jos hän  treenaa kesäisin mieluummin vaikka jalkapalloa, tanssia, uintia tai telinevoimistelua? Miksi me haluamme altistaa nuoren yksipuoliselle rasitukselle liian varhain? Lapsen motorinen kehitys vaatii monipuolista harrastamista, samalla myös useampi tutkimus osoittaa kuinka paljon todennäköisemmin yhtä lajia harrastanut nuori lopettaa aiemmin urheilun kokonaan kuin monipuolisesti harrastanut. 

jumppapallon kanssa
Monipuolinen oheisharjoittelu ennaltaehkäisee vammautumista

Miksi urheiluseurat ja muut liikuntaa järjestävät tahot, joissa nuoret ovat isossa roolissa, eivät tee enemmän yhteistyötä keskenään? Tai miksi ne eivät sisällään panosta ja kannusta monipuoliseen harrastamiseen lapsena? Miksi ei käytetä enemmän vaikkapa fysiikkavalmentajia tai muita alan ammattilaisia tukemaan lajinomaista harjoittelua? Vastaus voi löytyä lajimustasukkaisuudesta, vanhempien ”kunnianhimosta” tai jostain vastaavasta. Olisiko aika jo päästä näistä asenteista eroon ja katsoa totuutta silmiin?

Mitä asialle voisi tehdä?

Voitaisiinko näihin viikossa tapahtuvaan viiteen tapahtumaan lisätä muutakin liikuntaa kuin jalkapalloa? Miten olisi edes yhden tunnin salivuoron käyttö viikossa vaikka seuraavalla tavalla: 30 minuutin koordinaatiota, kehonhallintaa ja –tuntemusta lisäävää lämmittelyä, 20 minuutin jalkapallopelit ja 10 minuutin kehonhuolto?  

Voisiko ajatella tehtävän näin…yhteistyön voimaa?

Seurat ja muut tahot — tehkää yhteistyötä! Jääkiekkoilija hyötyy todella paljon esimerkiksi tanssinopetuksesta. Rytmitaju, koordinaatio, kehonhallinta ja keskittymiskyky parantuu ja sitä kautta lajiharjoittelusta tulee tehokkaampaa. Yhteistyön kautta lapsille tulee uusia sosiaalisia suhteita ja heidän näkemyksensä liikunnan kentästä laajenee. 

..tai näin…apua ammattilaiselta?

Jos vaihtoehto ei ole yhteistyö, panostakaa fysiikkavalmennukseen!  Annan esimerkin jalkapallo ja jääkiekkomaailmasta: yhdellä seuralla on useita eri ikäluokkia ja yhdessä ikäluokassa saattaa olla useita joukkueita. Voisiko seura miettiä palkkaavansa fysiikkavalmentajan, joka kiertää seuran kaikissa ikäluokissa ja joukkueissa tekemässä lajiharjoittelusta monipuolisempaa? Tällä ennaltaehkäistäisiin monen nuoren ja lupaavan urheilijan uran rikkoutuminen. Onneksi tällaisia seuroja on jo olemassa, mutta tähän tulisi kiinnittää jatkossa huomiota ihan jokaisessa suomalaisessa urheiluseurassa ja muissa liikuntaa tarjoavissa yhteisöissä.

Summa summarum

Yksikään huippu-urheilija ei ole jäänyt tulematta huipuksi siitä syystä, että olisi harrastanut useampaa lajia ja liikkumalla monipuolisesti lapsena ja nuorena. Monta lupaavaa urheilijan alkua on kuitenkin onnistuttu menettämään siksi, että rasitus on ollut liian yksipuolista ja motivaatio on loppunut ennen teini-ikää. 

Loppujen lopuksi, me vanhemmat olemme ison haasteen ääressä: annetaan lapsen harrastaa monipuolisesti ja mielekkäästi eikä pyritä toteuttamaan omia unelmiamme lasten kautta.  Me viime kädessä olemme vastuussa omista lapsistamme ja nuoristamme. Seura on seura, valmentaja on valmentaja ja näiden vastuulla on useasti isompi ryhmä tai joukkue, siellä yksilö jää liian usein vähälle huomiolle.

PIDETÄÄN ME ISINÄ JA ÄITEINÄ HUOLI OMISTAMME! 

lapsia urheilukilpailuissa
Pidetäänhän huolta, että jokainen tällainen ihana pieni urheilija saa terveen uran omassa lajissaan!

Pin It on Pinterest