fbpx

Tanssikoulun väki on pyytänyt, että avaisin omaa matkaani tanssijasta tanssinopettajaksi ja tanssikouluyrittäjäksi muutaman blogitekstin kautta. Meillä jokaisella on oma tarinamme ja omat polkumme, joiden kautta meistä on tullut se mitä nyt olemme. Tässä ensimmäinen osa minun tarinaani, vuosiltä 1961-86.

Tarinan osat liittyvät CV:hen, johon voit halutessasi tutustua tästä.

Tanssiminen ei ole kuulunut oman ydinperheeni elämään millään tavalla. No, lääkäri-isä ja sairaanhoitaja-äiti tapasivat vuonna 1958 Kuusisaaren tansseissa, mutta ajan kuvan mukaan tanssit olivat tuolloin se paikka, jossa vastakkaiseen sukupuoleen tavallisimmin tutustuttiin..sen kummemmasta harrastuneisuudesta ei ollut kysymys.

Karin-äidillä on vahva naisvoimistelutausta ja tanssillinen tekeminen oli hänelle mieluista ja hän saikin isä-Matin käymään Toppilan seurantalolla Vekarias Niemelän tanssikurssin….cha chatakin oltiin kokeiltu, mutta valssissa isä-Matti osasi kääntyä vain oikealle. Sen sijaan musiikki oli isälle rakas ja tärkeä harrastus, etenkin swingahtavat klassikot, joten kyllähän näistä aineksista tyttärestä tanssinharrastaja leivotaan! 

En ollut mitenkään kovin sosiaalinen lapsi, äidinisä oli ihmetellyt ääneen, että tuleeko tuosta ihmistä ollenkaan kun ei suostu juttelemaan kenenkään kanssa. Matti-isällä oli iso koko levyjä, joita ruukasin kuunnella yksin ollessani…olipa joukossa myös Karin-äidin peruja oleva Unkarilainen tanssi. Äiti opetti 6-vuotiaalle Liisalle nuoruudessaan oppimansa tanssin ja tämä oli alku tanssiharrastukselle, joka alkoi 7-vuotiaana Kalevi Merikallion balettikoulussa.

Kilpatanssi kolahti

Muutaman vuoden kuluttua tapahtui jotain mullistavaa. Äiti vei minut katsomaan Anneli-serkun ja miehensä Jussin tanssimista kilpatanssikisoissa. WAU! Siinä oli jotain maagisen hienoa ja upeaa, jotain joka vei mennessään samantien…tuonne pitäisi päästä. Vekarias Niemelä kiersi edelleen ympäri Suomea viemässä ”oikean paritanssin” sanomaa eteenpäin ja äiti ilmoitti minut ja Nina-ystävän kurssille samaiselle Toppilan seurantalolle, jossa oli Matti-isän kanssa kurssin käynyt. Saimme Niinan kanssa Vekariakselta yhteisen diplomin ja seuraavan parin vuoden aikana kävinkin kaikki Vekariaksen kurssit, suoritti Maailman tanssimerkin (ADTV) nuorimpana oppilaana ja pääsin toimimaan Vekariaksen assarina…ikää oli 10 vuotta. 

Vekariaksen kirjaa ”Nykyaikaiset seuratanssit” on vielä jossain saatavilla, kurkkaapa vaikka tämä linkki.

Vekarias oli ollut myötävaikuttamassa oululaisen tanssiurheiluseura Telemarkin syntyyn vuonna 1965 ja vuonna 1972 seuran mahtihenkilöiden, luokanopettajien Asko ja Salme Raukovaaran innoittamina seurassa alkoi ensimmäinen lapsiryhmä, johon luonnollisesti menin mukaan ja siitä alkoi aktiivinen kilpatanssiharrastus. Ensimmäisen poikaparin sain tosin vasta usean vuoden päästä. Mutta, ryhmän kanssa tanssittiin discotansseja ja esiinnyttiin tyttöpareilla ja hengitettiin sen aikaisen suomalaisen kilpatanssin maailmaa.

Kilpatanssi oli vienyt mennessään ja yhä useammin tie vei kohti tanssisalia Toppilassa tai pianonsoittoluokkaa Oulun musiikkiopistolla muiden harrastusten (partio, uinti, purjehdus) jäädessä sivuun. Asko ja Salme ymmärsivät innostukseni ja luottivat haltuuni seuran aikuisten alkeisryhmän…14-vuotias tyttö sai pikkuisen miettiä, mille alkaisi kun sali täyttyi oikeasti aikuisista miehistä ja naisista. Mutta, ”matkimalla” omien opettajien tapaa opettaa tanssilajien alkeita homma sujui ja jatkui. Samoihin aikoihin löytyi myös ensimmäinen oikea kisapari, Matti,  ja oma tanssiura lähti käyntiin. 

Tässä kuvassa Veikko Rasilan kanssa, oliskos vuosi about 1977…..

”Iskuryhmä” lähti viemään tanssiurheilua kansainväliselle tasolle

Meitä oli seurassa muutama pari, joiden kanssa Asko ja Salme alkoivat tehdä urheiluvalmennuksen metodeihin pohjautuvaa työtä ja hakivat meille oppia ja apua myös tanssin mekasta Englannista. Siellä kilpailtiin ja käytiin valmentautumassa ja Ouluun tuotettiin ulkolaisia huippuvalmentajia ja Telemarkin parikymmentä vuotta kestänyt kultakausi alkoikin tuosta ”iskuryhmästä” ja seura on iso osa suomalaisen tanssiurheilun historiaa ja menestystarinaa.

Tässä kuvassa tehdään suomalaisen lattaritanssin historiaa Oulun SM-kisoissa 1980-luvun alussa. Salme oli tuottanut meille puvut Englannista ja opettelimme laittamaan kisameikin ja -rusketukset ”suuren maailman tapaan”. Poikkesimme ulkoiselta olemukseltamme melkoisesti muista kilpailijoista! Parina Marko Ala-ketola, sijoitus muistaakseni 4.

En koskaan mitenkään erityisemmin rakastanut kilpailutilanteita, mutta tanssiminen ja toisaalta sen rinnalle tullut laulaminen täyttivät mielen ja sydämen. Näiden asioiden parissa tunsin hengittäväni ja eläväni ja näiden harrastusten parista luonnollisesti myös löytyivät (ja löytyvät) lähimmät ystävät. 

Yksi elämänikäisistä rakkaista ystävistä, Merja Satulehto…Memen kanssa on koettu monet seikkailut yhdessä ja tiedetään toistemme historiat ja elämänvaiheet aikalailla tarkkaan.

Musiikki kulki rinnalla

Musiikkiharrastuksesta oli muodostunut toinen aktiivinen elämänalue. Tästä isoin ansio pitää antaa oppikoulun ekaluokkien musiikinopettajallemme, Yrjö Wallille. Hän jaksoi laulattaa ja soitattaa meitä, pisti pystyy ”Pikkukuoro” nimisen lauluyhtyeen ja oli kaikella tavalla aktiivinen ja innostava. Pianonsoitto jäi 12-vuotiaana, mutta sen ikäisenä pääsi jo musiikkiopiston laulutunneille ja niillä kävinkin pitkään suorittaen tutkintoja matkan varrella. Saman aikaisesti lauloin Mäntymaan Pekan kuoroissa ja kvarteteissa ja kiersimme vuosittain erilaisissa kuorotapahtumissa laulamassa ja kilpailemassa. Hienoja muistoja liittyy myös kahteenkin eri oopperaproduktioon Oulussa, joista Madama Butterflyssä pääsin kuoron lisäksi laulamaan pienen solistisen roolin Madam Pinkertonina. Laulu oli niin lähellä sydäntä, että siitä olisi voinut tulla minulle ammatti ellei elämä olisi päättänyt toisin.

Pientä maistiaista myös seuratanssista

Seuratanssista en ollut kuullutkaan mitään ennen kuin parin vuoden ajan seurustelin tanssipiireistä tutun kaverin kanssa ja hän vei minua tanssimaan Oulun Hietasaareen, houkutteli jäämään hakuriviin, tanssimaan paikalla olleiden romaanien kanssa ja näytti näin tanssista aivan uudenlaisen puolen…sellaisen, jossa kilpailuun valmistautuminen ei olekaan ykkösasia vaan jossa nautitaan tanssista juuri siinä hetkessä juuri sen parin kanssa. Tässä oli jotain valtavan kiehtovaa, joskin lavoilla käyminen jäi pitkäksi aikaa elämän viedessä Liisaa eteenpäin kohti seuraavia askelia. 

Kohti uusia seikkailuja

Oma aktiivinen kilpailu-ura jäi 1986, kun muutin silloisen mieheni ja lasteni isän kanssa Ruotsiin ”jääpallovaimoksi”. Olin tuohon mennessä käynyt Oulussa lastentarhanopettajaopiston ja lähdinkin Ruotsiin Heinäpään päiväkodin virasta. Samaisena keväänä sain opiskelupaikan sekä fysioterapeutiksi Oulussa että musiikkileikkikoulun opettajaksi Sibelius-Akatemiassa, mutta Ruotsiin muutto meni näiden edelle. Tanssiparia haettiin Tukholmasta, mutta sellaista ei löytynyt joten kävelin Norrköpingissä olevan ison tanssikoulun tiskille ja kysyin, ottaisivatko he minut töihin.

OTTIVAT TÖIHIN, MUTTA SE ONKIN UUSI TARINA!

Rune Lagers Dansinstitut
Tämä kuva on otettu viimeisistä kisoista, Italiassa kesällä 1986. Parina Markku Siltala, jonka kanssa oltiin tuolloin lattarien ranking-listan 2. sijalla. Tämän kisan jälkeen oli edessä lähtö Ruotsiin ja kilpailu-ura jäi taakse.


Haluatko kommentoida tai kysyä jotain. Laita viestiä liisa@tanssintahti.com tai pirauta 050-4431011

Pin It on Pinterest